Osallisuus käsitteenä

Osallisuudelle löytyy tutkimuksista valtavasti määritelmiä, joita ei tässä ole mahdollista käsitellä kattavasti. Tällä sivulla esittelen niistä joitakin. Osallisuutta varhaiskasvatuksen näkökulmasta on määritelty laajasti esimerkiksi kirjassa "Osallisuuden pedagogiikkaa varhaiskasvatuksessa" (Heikka, Fonsen, Elo & Leinonen, 2014).  Leinosen (2014, 16) mukaan käsite on moniulotteinen ja hajanainen riippuen tarkastelun näkökulmista. Sitä ei pitäisikään rajata liian kapeasti pedagogiikassa. Osallisuus liittyy kaikkeen lasten toimintaan. Määrittelemistä tärkeämpää onkin pohtia pedagogisia keinoja, miten lasten osallisuutta päiväkodin arjessa voidaan kehittää ja lisätä. Vain näin osallisuus mahdollistuu. Osallisuus on myös mahdollisuutta vetäytyä ja olla välillä itsekseen. Osallisuus on lapsen oma kokemus merkityksellisestä arjen tilanteesta, ei vain osallistumista. (Leinonen 2014, 16-19). Kataja (2014, 66) kuvailee Mäkelän (2013) mukaan osallisuuden olevan tunne siitä, että olen arvokas, kiinnostava, pystyn vaikuttamaan asioihin, sanoillani on merkitystä ja painoarvoa. Tärkeää on lapsen varmuus siitä, että "kelpaan tällaisena kuin olen" (Järvinen & Mikkola 2015, 23). Käytännössä osallisuus on demokratiakasvatusta, vuorovaikutusta ja lapsen kasvun tukemista omaksi ainutlaatuiseksi persoonakseen (Kataja 2014, 66-67.) Katajan (2014, 67) mukaan Turja ja Karlsson katsovat osallisuudessa niin lasten kuin aikuistenkin näkökulmien olevan tärkeitä ja yhteisöllisyyden olevan keskeistä. Kaikilla on samanlainen mahdollisuus kertoa ajatuksistaan ja yhteisellä neuvottelulla voidaan saavuttaa kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Osallisuuteen liittyy konstruktivistinen oppimiskäsitys eli oppimisessa painotetaan motivaatiota ja sitoutumista. Osallisuuteen kuuluu myös sosiokulttuurinen oppimiskäsitys: oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa. (Kataja 2014, 71.) Osallisuus on kuulumista yhteisöön sekä yhteistä tekemistä. Lapsella on mahdollisuus vaikuttaa toimintaan ja itseään koskeviin asioihin. Tärkeää on keskustelu, kuuleminen ja kuulluksi tuleminen, toisten huomioon ottaminen, sitoutuminen, valintojen tekeminen ja vastuu valinnoista. Osallisuuteen kuuluu myös aikuisten osallisuus ja vastuu. Osallisuus on jatkuvaa yhdessä oppimista. (Kataja 2014, 67-68.)

Kuva: Efraimstochter (Pixabay)

Turja (2011, 6) on selvitellyt tutkimuksessaan osallisuuden erilaisia määritelmiä. Hänen mukaansa keskeistä määrittelyissä olivat kuulluksi tuleminen, omassa yhteisössään vaikuttaminen ja tunne sekä tietoisuus omasta osallisuudesta. Osallisuuteen kuuluivat niin ikään vapaaehtoisuus, vastuun ottaminen, tasa-arvoisuus, demokraattisuus, muiden erilaisuuden hyväksyminen sekä avun saaminen niin että osallisuus on mahdollista. 

Roosin (2016, 56) mukaan osallisuus voidaan paikantaa osaksi lasten ja kasvattajien välistä päivittäistä vuorovaikutusta (kts. myös Syrjämäki 2015, 38). Jos aikuinen pystyy löytämään lapsen näkökulman asiaan, lapsi voi kokea aitoa osallisuutta. Lapsen kuulluksi- ja hyväksytyksitulemisen kokemus on ensiarvoisen tärkeää. 

Kuva: Clovis_Cheminot (Pixabay)

Virkin (2015) mukaan oleellista on lapsen kokemus osallisuudestaan. Lapsen tuntemus siitä, että hän kykenee olla mukana suunnittelemassa toimintaa, sen sisältöjä ja muotoja. Virkki mainitsee mm. Ruotsissa tehdyt tutkimukset, joissa kasvattajat liittävät osallisuuden käsitteeseen demokratian, hyvinvoinnin, vuorovaikutuksen, viestinnän ja aktiivisuuden käsitteet. Virkin (2015) mukaan Pramling Samuelsson ja Sheridan (2003) uskovat, että lasten osallisuudessa on kyse lasten kuuntelemisen ja päätöksentekoon osallistumisen ohella etenkin aikuisten kyvystä tulkita lasten toiminnalle asettamia tavoitteita ja odotuksia. Osallisuuden pedagogiikassa lasten suunnitelmat, aikeet ja tarpeet ohjaavat toimintaa.
60-luvulla yhteiskuntatieteilijä Arnstein (1969) sanoi osallisuuden olevan vallan uusjako, jossa päätöksenteon ulkopuolelle jääneet otetaan mukaan määrittelemään toiminnan sisältöjä ja tavoitteita (Virkki 2015, 8-13)

Kuva: Pexels (Pixabay)

Laaja (2016, kts myös Virkki 2015) kuvaili Roger Hartin Osallisuuden portaita, joissa osallisuuden aste nähdään lineaarisesti lisääntyvänä. Ensimmäisellä askelmalla lapset eivät tiedä missä ovat mukana (aikuisten suunnittelemassa toiminnassa) eivätkä tiedä osallistumisen mahdollisuuksistaan. Toisella portaalla lapsia otetaan mukaan tunnelmaa luomaan. Kolmannella askelmalla lapsia kuullaan muodollisesti, neljännellä aikuisten ehdoilla. Viidennellä askelmalla lapset pääsevät konsulteiksi aikuisten projekteihin, kuudennella lapset saavat osallistuvat niissä myös päätöksen tekoon. Seitsemännellä askelmalla ovat lasten omat projektit, joissa aikuiset ovat vähän tukena.
  




Virkki kuvailee vaihtoehtoisesti Tresederin (1997) mallia, jossa on viisi toisiinsa nähden tasavertaista osallisuuden muotoa:
1. Aikuisten suunnittelema projekti, lasten osallistuminen vapaaehtoista.
2. Aikuisilla on alustava idea, lapset projektin ajan olla mukana suunnittelemassa
3. Alustava idea ja suunnitelma toteutuksesta on lasten. Aikuiset ovat saatavilla
4. Lapsilla on idea ja he käynnistävät projektin, lapset pyytävät aikuisten apua aktiivisesti
5. Aikuiset suunnittelevat ja johtavat projektia, lapset konsultteina. Lapset ymmärtävät prosessin ja heidän mielipiteensä otetaan vakavasti. (Virkki 2015, 9)